tiistai 30. lokakuuta 2018

Runo 37#

Hyvä hiljaisuus muuttuu 
varjoksi itsestään,
kun tulee se hetki,
johon asti kaikki on ollut hyvin.

Ehdin jo luulla,
ettei se tulisikaan.

Mutta lehdet putosivat ja
veivät värit mukanaan.

Hymy varisi samoissa tuulissa,
ja naurusta jäljelle 
jäi kaiku auringosta,
joka joskus minussa hehkuu.

Eikä tämä ole ensimmäinen kerta.

Rakastun syksyyn aina uudelleen.

Vaikka se on niitä tyyppejä,
jotka särkevät sydämesi silloin,
kun luulet kaiken olevan täydellistä.

Niitä tyyppejä,
joiden luokse palataan
kerta kerran jälkeen,
vaikka sielu ei ole enää ainut,
joka on mustelmilla.

Kipu unohtuu,
kunnes herään yhä pimeään aamuun,
enkä tiedä enää,
miten sängystä noustaan,
kun ei aurinko nousekaan.