torstai 12. lokakuuta 2017

Runo 29#

En kuule enää, 
mitä sanotaan.

Äänet huutavat tänään kovempaa.

En muista, miten nimeni kirjoitetaan,
joku pyyhkii sen aina pois.

Käännän musiikkia lujempaa,
ja yritän peittää mieleni kakofonian.
Muttei kai rikkinäisillä soittimilla 
sinfoniaa saada.
Ja soittaa nyt sahaa sormet paketissa,
epävireisiä viuluja katkennein kielin.

Minä halusin vain kuunnella.
Nyt haluan vain peittää korvat,
joissa soi.

Melkein erotan melodian,
eikä se ole järjen ääni.



2 kommenttia:

  1. Ahdistavan kuvaava. Tulee mieleen oma, ajoittain kohdalle osuva, ylistressaantunut olotila. Tai jotain vielä pysyvämpää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. :) Tämän kirjoitin varmaan viikko ennen gradunpalautusta. Sillä saattoi olla osuutta asiaan, ja silloisella olotilalla muutenkin. Syksyt ei oo min vahvinta aikaa.

      Poista

Kerro, kerro, kuvastin...