maanantai 18. syyskuuta 2017

Runo 27#

Kuin kissa jahtaa häntäänsä ajan takaa aikaa.
Se hyppii oksalta toiselle ja irvailee 
oikopoluilla ja umpikujillaan, virnuilee latvoissa,
joihin en vielä yritä.
Kädet valmiiksi verinaarmuilla.
Otteeni on jo livennyt, ja sormiani pakottaa.
Onneksi ei ole pitkä pudotus.
Pohjalle ei ole pitkä matka.

En ottanut edes takkia mukaan,
kun lähdin ovet paukkuen siitä maailmasta,
jossa halusin olla mieliksi.
Nyt en edes halua kysyä kauniisti,
mikä suunta on oikea, enkä osaa suunnistaa.
Kiltit tytöt käyttävät oikeita teitä, eivätkä näytä tunteitaan.
Täällä kukaan ei tunnista minua.

Saanko heittää peiliä jollain?
Haluan säröille ne karmit,
joiden sisällä olen ollut vankina niin kauan, 
etten edes muista.
Eilistä. Viime viikkoa. 
Koska olisin ravistellut huvittuneet hymynne haavoille,
joita taotte minuun, 
kun puhutte kuin en olisi koskaan paikalla ollutkaan.
Eihän se haittaa. Kyllä se huumoria ymmärtää. 
Itsestään selvää, pyytämättä anteeksi annettua.
Valmiiksi kannettua vettä kaivosta,
joka kirkuu janoista tyhjyyttään.

Ammentakaa vaan.
Kaikki on sitä samaa ja vanhaa,
paitsi sydän, joka räjähtää peliveloista,
joita elämä minulta vaatii takaisin.
Eikä minulla ole millä maksaa.
Vai annanko kaiken, kun ei ole enempää?
Sillan pielessä sytytän tulitikun.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kerro, kerro, kuvastin...