sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Runo 19#

Herään suunnattomaan ikävään.
Taas yksi aamu,
kun kerään itseni kasaan
ja mietin,
miksen koskaan.

Kuinka voi ihminen kadottaa
jotain niin tärkeää.
Se sattuu sittenkin,
kun sen unohtaa.
Eikä voi syyttää kuin itseään.

Enhän tiedä,
olisiko enää mitään sanottavaa,
vaikka sydämeni on toista mieltä.
Puhuisitko vielä samaa kieltä,
vaikka olin hiljaa niin kauan.

Ei tässä elämässä,
ei ehkä milloinkaan.
Mutta tahtoisin tietää,
onko sillä väliä,
että katselen samaa taivasta
ja toivon,
että olet siellä jossain

onnellinen.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kerro, kerro, kuvastin...