tiistai 2. huhtikuuta 2019

40#


Sateen jälkeen maa 
tuoksuu onnelta.
Taivas on lähempänä maata.

Juurista latvaan kasvetaan pituutta,
alkaa vihertää,
saamme osamme saada.

Pisaroita riittää,
jokaiselle enemmän kuin yksi.

Se on paljon,
että osaa kiittää.

Auringonsäteestä, lempeästä tuulesta,
kasteesta, joka kevättä niittää.

Kun lumi on mennyt,
ja aukeaa ensimmäinen lehti,
ehtivät aikaisimmat puhjeta kukkaan.

Eihän murehdita mistään nyt,
ei anneta hetken mennä hukkaan.

Se on arvokkainta,
mikä on tässä,
keväässä ja elämässä.





perjantai 22. maaliskuuta 2019

39#


Kevättuulessa taipuvat oksat.

Kateellisena katson latvuksiin,
jotka talven jaksoivat kantaa.

Oma varteni on hauras ja hallanarka,
kellarista ikkunalle nostettu
ranka.

Kun maailma herää eloon,
räpyttelen silmiä auringossa,
joka silittää silmänalusia,
kuivattaa kostuneet nurkat.

Säteet kutittavat suupieltä,
vaikka vielä en jaksa hymyillä
silmiin asti.

Odotan, kunnes lumi sulaa ja
vilja orastaa.




maanantai 18. helmikuuta 2019

38#

Ajatusten kartalle ei 
ole merkitty pistettä;
olet tässä.

Ostoskeskuksen häikäisevässä
hämärässä olen eksynyt lapsi,
tietämättä mitä tehdä.

Missä on elämän infopiste?

Kuka kuuluttaisi nimen,
kuka tulisi hakemaan talteen.

Kuka ostaisi uuden jäätelön,
kun vanhan ajan suklaa putoaa 
auton jalkatilaan.

Kuka ei suuttuisi virheistä,
joiden tekemistä pelkään vieläkin,
antaisi sen nenäliinan ja laastarin.

Joskus vanhoja haavoja vihloo niin,
että henkäisen kivusta ja käperryn
kokoon vahvuuden edessä,
ja uskon, etten osaa edes hengittää.

Kun muut osaavat. Muut tekevät.
Muut eivät jää mykkinä sänkyyn makaamaan.

Tätä maastoa ei ole 
tarkoitettu rikkinäisille lapsille,
joiden pipo jää kiinni puiden oksiin
ja polvet ovat ruvella.
Täällä ei nosteta ojien yli,
vaan annetaan kahlata.

Tämä on aikuisille,
jotka ylettävät ylähyllylle.
Äideille, joilla on jo viisi lasta.
Isille, jotka osaavat mitä vaan. 

Kokeneille ja kaiken nähneille,
suunnistajille, joiden kompassi toimii.
Marjatkin poimitaan juoksun lomassa.

Ihan kuin kukaan ei koskaan 
olisi alusta aloittanutkaan,
yrittänyt ja mokannut kymmenettä kertaa,
eksynyt huvipuistoon tai hukannut lastaan.

Täällä ei tulla vastaan puolitiehen.

Pettymys painaa hartiat kumaraan,
puhe takeltelee.
Syyllisyys nakertaa itsetunnon rippeitä
kuin murusia pöydän alta.

Heitän lattialle loputkin leivästä,
niistä eväistä,
jotka elämään annettiin.
En osaa niillä tarpeeksi tehdä.

Täällä ei ole lupa itkeä,
ei olla heikko ja hyödytön,
vaikka muuta saarnataan.

Hieman huulipunaa ja hillitty kampaus,
urheilijan ryhti ja uimarin keuhkot.

Minulta loppuu vain happi
tämän lasiseinän takana,
josta katselen maailmaa kuin 
kuulusteluhuonetta.

Sieltä ei näe tänne,
mutta kahleet ovat tällä puolen.

Kun maailma jähmettyy,
minulta loppuvat keinot.

Sanat.
Lauseet.
Muisti.

Hyvällä tahdolla kömpelyys on hellyttävää,
suloista, jos itselleen osaa nauraa.
Nauru pitää hetken kasassa,
kun kyyneleet kulissin takana polttavat
reikiä rintaan.

Harmiton ja hyväntuulinen hölmö,
pirteä ja ystävällinen.

Helppoa kauraa,
kunnes pato murtuu,
kunnes kellun tunnottomana ajatusten
virrassa, turtana tunteiden aallokossa,
jossa kaikki on irrallaan, eikä mistään saa kiinni.
Enkä jaksaisi kiinni pitääkään.

Vesi on hyytävää ja raajat kohmeessa,
kädet jo syntymästä kylmät.

Hukkuvalta lähtisi taju ensin,
mutta olen kuivalla maalla,
ajatusten vanki yksityisellä
Alcatrazilla.

Tuijotan suulien lentoa mitään
näkemättömin silmin.

Täältä ei paeta.